Katselen haikein mielin auton ikkunasta ohi kiitäviä peltoja, järviä ja metsiä. Huokaisen syvään ja vaivun entistäkin syvemmälle auton istuimeen. Tässäkö tämä sitten oli? Kaksi ja puoli viikkoa huoletonta, rauhallista ja leppoisaa olemista mitä kauneimmassa ympäristössä vaihtuu taas kaupungin hölinään ja kiireeseen. Ja seuraavaan kesävisiittiin on kokonainen vuosi aikaa. Tunnen oloni hieman masentuneeksi ja jos olen täysin rehellinen, saatan jopa hetken taistella kyyneleitä vastaan. Tunne ei kuitenkaan ole mitenkään uusi tai yllättävä. Se tulee nimittäin, joka ikinen kerta, kun ajamme pitkän kesäoleskelun jälkeen landelta kotiin. Onneksi tiedän, että mitä lähemmäksi Helsinkiä tulemme ja mitä kauemmaksi Pohjois-Karjala jää taakse, sitä nopeammin huono fiilis katoaa.

Ikävyyden tunne ei siis johdu siitä, että minua ahdistaisi palata takaisin töihin tai arkeen. Tunnen vaan yksinkertaisesti surua, että joudun odottamaan kokonaisen vuoden taas ennen, kun saan kokea tämän kaiken uudestaan. Mutta onneksi, kuten aina, kun saavumme kahdeksan tunnin ajomatkan jälkeen takaisin Helsinkiin, haikeus on jo kauan sitten hävinnyt ja jättänyt tilaa ilolle, kiitollisuudelle ja onnelle. Kesäpäivät landella rakkaimpieni kanssa ovat vuosi vuodelta tulleet yhtä tärkeimmiksi minulle ja olen niin kiitollinen ja onnellinen kaikista tämän vuoden uusista muistoista. Toivottavasti kaikilla teillä on ollut yhtä ihana kesä!


Mekko – Kappahl (lahjoitettu)