Vähän yli vuosi sitten, huhtikuussa 2017, päätin yhtäkkiä tanssitunnin jälkeen, että haluaisin oppia hallitsemaan joogan Natarajasanan, eli tanssijan asennon. Kokeilin asentoa pukkarissa samalla, kun yksi tanssiryhmän tytöistä otti minusta kuvan. Pystyin tuskin saamaan otteen jalastani yhdellä kädellä ja, kun se onnistui, asento oli kaikkea muuta kuin mukava puhumattakaan siitä, että saisin otteen jalasta molemmilla käsillä. Tästä huhtikuun illasta lähtien alkoi vuoden pituinen harjoittelujakso, jonka tuloksia jaan ensimmäistä kertaa blogissa tänään. Syy siihen, miksi haluan nostaa juuri tätä asentoa täällä blogissa esille, ei kuitenkaan ole itse asennosta kiinni, vaan siitä, mitä kaikkea se minulle tarkoittaa.

 

Taaksetaivutukset ovat aina olleet minulle hankalia, joten aloitin haasteen selvittämällä mitä kaikkea liikkeitä ja venytyksiä minun tulisi tehdä, tukeakseni asennon edistymistä. Lämmittelin myös kehoa aina kunnolla ennen asentoon menemistä ja käytin apuvälineitä, kuten joogavyötä ja seinää. Välillä tuntui, että olin juuttunut paikoilleni ja, että tavoitteeni saada jalasta kiinni molemmilla käsillä olisi mahdottomuus. Jatkoin kuitenkin sinnikkäästi harjoittelua ja huomasin edistyväni juuri silloin kun sitä vähiten odotin, eli niinä kertoina, kun unohdin ”tavoitteeni” ja vaan nautin harjoituksesta.

Tämä kuvissa oleva hetki, jota tallensimme Olegin kanssa viime viikonloppuna, tarkoittaa minulle päättäväisyyttä ja periksiantamattomuutta, mutta ennen kaikkea kärsivällisyyttä ja lempeyttä. Lempeyttä omaa kroppaani kohtaan. En nimittäin kertaakaan koko vuoden aikana puskenut tai pakottanut itseni tähän asentoon vaan kuuntelin kehoani ja etenin sen ehdoilla. Koska kärsivällisyys ei todellakaan kuulu minun vahvuuksiini (haluan aina kaiken ja heti) tämä on se asia, josta olen kaikesta eniten ylpeä. Uskon myös, että kroppani kiittää minua tästä. Ja matka jatkuu.. 🙂