”Parhaimmassa tapauksessa näin jatketaan aina raskausviikolle 34 tai 35 asti, jolloin synnytys viimeistään käynnistetään.”

Näillä sanoilla viimeistelin edellistä blogipostaustani, jonka kirjoitin ja julkaisin aamulla 5. päivä tammikuuta. Kaksi tuntia myöhemmin lapsivedet menivät toista kertaa ja rakkaat kaksospoikamme syntyivät kolme päivää sen jälkeen, raskausviikolla 32+1. Eli ei mennyt asiat ihan niin, kuin olin sinä tammikuun aamuna toivonut, mutta toisaalta ei sillä ole mitään väliäkään. Kaikista tärkeintä on, että kaikki päättyi enemmän kuin hyvin ja tammikuun 30. päivä saimme tuoda kaksi pientä, mutta hyvin vahvaa pikku herraa sairaalasta kotiin. Tervetuloa kaksosvanhemmuus!

Kaksosvanhemmuus

Synnytyksen jälkeiset kolme viikkoa, jota vietimme ensin Naistenklinikan vastasyntyneiden teho-osastolla ja myöhemmin Jorvin sairaalan jatkohoidossa ovat ollutta ja mennyttä enkä halua ainakaan tässä vaiheessa palata niihin pelon, ahdistuksen, stressin ja riittämättömyyden tunteisiin, mitä silloin kävin läpi. Keskitytäänpä siis mieluummin kuluneeseen kuukauteen, eli poikien ensimmäisiin viikkoihin omassa kodissaan. Miten kaksosvanhemmuus on tähän asti sujunut? Miltä elämä kahden keskosen kanssa näyttää ja miten pojat ovat pärjänneet kotona?

Ensimmäiset päivät kotona

En usko, että meidän ensimmäiset päivämme kotona poikien kanssa poikkeavat mitenkään erityisesti kenenkään muun tuoreen vanhemman kokemuksesta. Yhtä epävarmoja ja hämmentyneitä taidamme kaikki siinä tilanteessa olla, kun tajuamme yhtäkkiä, että nämä pienet rakkaat pallerot ovat täysin meidän vastuullamme. Jos jotain, Olegin ja minun olisimme pitäneet olla jopa muita itsevarmempia. Olimmehan saaneet ihan sairaan hyvää ”yksityisopetusta” keskosten hoidossa meidän kolmen sairaalaviikkomme aikana. Olimme harjoitelleet vaipan vaihtoa, vauvojen kantamista ja nostamista, nukuttamista, imettämistä, lääkkeiden antamista ja jopa kylpemistä. Kotiin tultua seisoimme kuitenkin jännittyneinä unipesässä nukkuvia vauvoja katsellen ja ihmeteliin, että miten ihmeessä tulemme ikinä selviämään tästä.

Kaksosvanhemmuus

Onneksi kaksosten kanssa ei jää paljon aikaa epäröimiseen ja parin päivän jälkeen olimme molemmat vaihtaneet niin monta vaippaa ja hoitaneet niin monta syöttöä, että ei tarvinnut enää sitä asiaa miettiä. Viikoittaiset punnitukset myös osoittivat, että pojat saivat riittävästi ravintoa ja painoa alkoi tulemaan jopa huimaat 300 grammaa viikossa. Kolmen kilon raja ylittyi viime viikolla, eli poikien ollessa kuuden viikon ikäisiä ja nyt kun katson valokuvia sairaala-ajasta en voi melkein uskoa, miten pieniä he silloin olivat. Herra A syntyi 1,6 kiloisena ja Herra B 1,5 kiloisena joten, vaikka he pieniä ovat vieläkin, on paino jo ehtinyt tuplaantua.

Myös lääkkeiden antaminen, mikä oli kieltämättä vähän jännittänyt, sujui jo parin päivän jälkeen rutiinilla. Pojat joutuvat päivittäin syömään ruiskulla annettavaa rautaa yhden vuoden ikäisiksi, vitamiinia ja foolihappoa sisältäviä keskostippoja sekä BMF-rintamaidonrikastetta suunnilleen laskettuun aikaan asti, joka on 3. maaliskuuta. Rintamaidon joukkoon sekoitettava BMF-lääkkeen tarkoituksena on edesauttaa pienipainoisen keskosen ravinnonsaantia.

Vauvakupla

Sekä minun että Olegin vanhemmat asuvat meidän lähellämme ja olivat ilmoittaneet, että tulevat ilman muuta auttaman meitä kaksosten kanssa, jos niin toivomme. Tuntuu ihanalta tietää, että he ovat siellä meidän tukenamme tarvittaessa, mutta näiden ensimmäisten päivien, ja itse asiassa viikkojen, aikana en oikein halunnut Olegin ja itseni lisäksi muita ihmisiä meidän vauvakuplaamme. Halusin ensin löytää oman rytmin päiviimme, tutustua rauhassa meidän kahteen uuteen perhejäseneemme ja tottua tähän uuteen ihanaan ja jännittävään elämäntilanteeseen. Tuntui, että toisen ihmisen paitsi Olegin läsnäolo olisi vaan stressannut minua enemmän. Nyt, kun on mennyt kokonainen kuukausi, alan ehkä pikkuhiljaa olemaan valmis ottamaan sitä apua vastaan. Myös lääkärin suositus, ettei meidän kotiimme kannata influenssa-, RSV- ja flunssatartuntariskin takia kutsua vieraita niin kauan, kun pojat ovat vielä keskosia on tietysti myös vaikuttanut meidän vierailupolitiikkaamme. Kotonamme ei ole tämän takia käynytkään ketään muita vieraita paitsi meidän vanhempamme.

Päivärytmi

Sairaalassa ollessa poikia syötettiin joka kolmas tunti joko nenämahaletkusta tai, mikäli he olivat ruokailuaikana hereillä, pullosta. Imetystä harjoiteltiin myös aina, kun heillä oli riittävän paljon energiaa eikä kestänyt kauan ennen kun molemmat olivat taitaneet rinnasta syömisen taidon. Täällä kotona ideana on kuitenkin ollut siirtyä vauvantahtiseen syöttämiseen, eli siihen, että syötämme vauvoja vasta silloin, kun he itse ilmoittavat haluavansa ruokaa. Parhaimmassa tapauksessa he voisivat yöllä nukkua jopa neljä tai viisi tuntia putkeen. Tässä emme tosin ole vielä onnistuneet eikä meillä oikeastaan ole mitään selvää päivärytmiäkään. Keskoset ja vastasyntyneet kun eivät vielä erota päiviä öistä.

Kaksosvanhemmuus

Meillä syödään ja nukutaan siis aivan mihin aikaan tahansa ja päivät rakentuvat syöttöjen ja vaipanvaihtojen ympärille. Niiden välissä yritän hoitaa kotia, pestä pyykkiä, käydä vaunukävelyllä, syödä, pumpata ja sterilisoida kaikki pumppauslaitteet ja pullot. Loppuaika menee sohvalla istuen jompikumpi vauva sylissä. Välillä on myös päiviä, jolloin vauvat eivät suostu olemaan missään muualla, kuin äidin sylissä, jolloin kaikki nämä muut askareet ja aktiviteetit paitsi vaunukävely jäävät tekemättä.

Kaksosvanhemmuus
Kaksosvanhemmuus

Ylös, ulos ja lenkille

Ensimmäisten viikkojen aikana kaikki on uutta ja jännittävää ja tulee koettua monia ”ekoja”. Ensimmäinen refleksihymy, ensimmäinen onnistunut imetys, ensimmäinen kylpy, ensimmäinen yö kotona jne. Yksi hyvin odotettu ”eka kerta” oli meidän ensimmäinen vaunukävelymme poikien kanssa. Olimme saaneet sairaalasta vihreän valon vaunukävelylle jo kotiin lähtiessämme mutta, koska helmikuun säät ovat olleet mitä ovat, emme uskaltaneet ulos, ennen kun tuli sellainen oikein aurinkoinen ja tyyni päivä. Tasan viikko kotiintulon jälkeen koitti vihdoin se hetki. Ja vitsi, että jännitti. Jännitti, että pojilla ei olisi riittävän paljon vaatetta päällä. Jännitti, että mitä jos he alkavat huutamaan kesken kävelyn. Jännitti, että he eivät saisi vaunukopassa henkeä jne. Kävelimme ehkä noin 30 minuuttia, jonka aikana tarkistin poikien hengityksen ja lämpötilan varmaan 100 kertaa. Ensimmäinen kävely oli kuitenkin aivan ihana ja ikimuistoinen kokemus. Ja onneksi sitä itseluottamusta tulee koko ajan lisää.

Kaksosvanhemmuus

En tiedä oliko se sitä, että olin varautunut ihan pahimpaan vai mikä, mutta tähän asti elämä kaksosvanhempana, ja vielä keskosten vanhempana, on sujunut paremmin, kuin mitä olin odottanut. Tietysti on hetkiä, jolloin olo on tosi väsynyt ja stressaantunut, mutta suurelta osin päivät sujuvat melko mukavasti. Vaikeimmat hetket ovat ne, kun olen yksin kotona ja molemmat heräävät nälkään täsmälleen samaan aikaan ja joudun kuuntelemaan vuoroaan odottavan vauvan itkua, kun syötän toista. Olen pari kertaa kokeillut imettää molempia samaan aikaan, mutta toistaiseksi tuplaimetys ei ole vielä onnistunut. Ajatus on kuitenkin, että onnistuisin siinä aikanaan.

Toinen asia, mikä on tuntunut hankalalta, on BMF-lääkkeiden antaminen. BMF-jauho sekoitetaan rintamaitoon tasaisesti päivän aikana, mikä tarkoittaa, että olemme joka imetyksen jälkeen joutuneet vielä antamaan pullosta maitoa. Kun kaikki on vihdoin valmista, olen vielä pumpannut seuraavan syöttökerran maidot valmiiksi. Syöttämiseen on siis mennyt aivan käsittämättömän paljon aikaa. Onneksi saimme vähentää BMF-lääkkeen määrää, kun pojat ylittivät kolmen kilon rajan, mikä on ehdottomasti säästänyt aikaa. Emme enää tarvitse syöttää pullosta jokaisen imetyksen yhteydessä.

Mites sitten meidän yöunemme? Tästä aiheesta on tällä hetkellä niin paljon sanottavaa, että päätin omistaa yöunille aivan oman blogipostauksen. Palataan siis tähän myöhemmin. Mutta, ennen kun lopettelen tämän päivän postauksen voin siis vielä yhteenvetona todeta, että pieniä asioita lukuun ottamatta ensimmäinen kuukausi kotona on sujunut yli odotusten. Ihan vaan se, että olemme ylipäänsä olleet kotona eikä sairaalassa on jo tuntunut aivan mielettömän ihanalta. On myös ollut todella hauskaa nähdä, miten erilaiset persoonat ja temperamentit pojilla on ja seurata heidän kehitystään ja kasvuaan. Aika menee niin nopeasti, joten pitää yrittää muistaa nauttia jokaisesta hetkestä.